Eilen illalla se taas iski. Aivan järjetön yksinäisyyden tunne. Rakastan asua yksin, mutta tähän yksin olemiseen pitää vielä totutella. Sitä on liian tottunut, että vierellä on ollut koko ajan joku. Joko se mies tai sitten koira. Vaikka sitä on vasta eronnut vastikään niin sitä kuitenkin kaipaa kaikkea pientä.. Nukahtamista toisen kainaloon, tai ylipäätään sitä että tapaisi jonkun jonka kainaloon haluaisi nukahtaa. Mä kaipaan suutelua, varsinkin niitä ensimmäisiä sen jonkun kanssa kenen kanssa todella haluaa suudella. Mä kaipaan sitä tunnetta ettei voi pitää toisesta sormia irti. Mä kaipaan sitä katsetta mikä saa mut tuntemaan että olisin ainut nainen maailmassa.
Lisäksi tätä yksinäisyyden tunnetta vahvistaa vaan se, että saatan olla ihastunut yhteen kesäiseen tuttuun. Tai ainakin kuvittelen niin. Tosin eilen analysoin itseäni, että käytänkö tuota "ihastusta" vaan tekosyynä siihen ettei tarvitsisi tapailla uusia ihmisiä. Pelkkä ajatuskin siitä ahdisti muutama kuukausi sitten hirmuisesti. Ja voiko noin tuntemattomaan ihmiseen olla edes ihastunut? Muutaman kerran nähty koko kesän aikana baaritiskin molemmin puolin Coronaa tilaessani, pari iltaa tuli istuttua samassa porukassa ja toisen illan aikana päädyttiin suutelemaan muutamaan otteeseen. Ja btw, sitä suutelua täällä edelleen muistellaan vaikka siitä on jo pari kuukautta aikaa :) Ja yksi loistava lauantai kuukausi sitten Facebookin messenger lauloi aivan koko päivän ja käytiin aivan loistava keskustelu. Sen jälkeen on keskustelut hieman laantuneet, kun ei vaan olla onnistuttu näkemään muuten kuin taas baaritiskin molemmin puolin Coronan merkeissä.
Järki sanoo tässä tapauksessa, että anna jo hyvä ihminen olla, mutta ei vaan osaa luovuttaa. Enkä haluakaan, en ennen kun päästään näkemään edes kerran kunnolla. Jos sitten huomataan ettei tullakaan toimeen ollenkaan niin on unohtaminen ja eteenpäin pääseminen paljon helpompaa.
Aloin myös eilen illalla miettimään, että en ole edes varma uskonko enää koko rakkauteen tai siihen pystyykö kukaan tekemään musta onnellista. Varsinkaan kun en ole noita uusi tuttavuuksia jaksanut juurikaan yhden yön jälkeen katsoa :) Luulisi että yhdenyön jutut olisivat helppoja tässä vaiheessa kun on vasta eronnut, mutta ei ole mun juttu. Niin kamalalta kun se kuulostaakin niin mä en vaan saa niitä juurikaan mitään irti. Varsinkaan niin kauan kun on ihastunut toiseen.
En mä kuitenkaan vielä halua luovuttaa vaikka tällä hetkellä tuntuukin siltä, että rakkauslaulut ja romanttiset leffat on kaikki aivan pelkkää paskaa. Ehkä vielä tulee vastaan se joku jota jaksaa katsoa vielä yhden yön jälkeenkin ja mahdollisesti nukahtaa sinne kainaloonkin. Ja sitä odotellessa mä keskityn itseeni ja opettelen olemaan yksin :)
